Katselin Facebookissa, kun oli joitakin vanhoja pääkaupunkiseudun tuttuja ja toisaalta Itä-Savo-lehden uutisia. Jotenkin teki hyvää yhidstelmä pääkaupunkiseutulaisuutta ja savonlinnalaisuutta. Pääkaupunkiseudulla tuntuu olevan paljon parempi elämänlaatu, tervehenkisempi. Savonlinnalainenn on kuin mahakipuinen käpertynyt suojaamaan arvostamiaan asioita, koko ajan puolustusasemissa ja tavallinen pääkaupunkiseutulainen päivä olisi parempi: olisi onnistuneesti puolustanut ja elänyt elämäänsä monipuolisesti ja rtikkaasti. Mutta pääkaupunkiseutulainen akateemisen ulkoluvun arvostus kai joidenkin miesten tai insinöörisuuntautuneiden taitotason myötä tuo ikävän kaavan, joka painaa jatkuvasti niskassa ja pilaa elämänlaadun. Savonlinnassa on monta minua kiehtovaa asiaa, mutta on juututtu paikoilleeen kuin suojaamaan niitä eikä niin kuin tavallisen elämän hetkenä, jolloin ne automaattisesti ovat elämän osina ja voi vapasti elellä.
Muistelin tässä, kun Helsingissä lapsena omakotitalossa soittelin haitaria, niin se oli jotenkin ränt ränt viuh- tyyppistä, elämän mukana tulevaa, missä kaavamaisuus soittotunneissa suojasi mahdollisuuksia soittaa monenlaista musiikkia ihan kunnolla. Kun taas Savonlinnassa omin päin soitellessa voi hiljaisella soittimella kerrostalossa soitella mitä vain, mutta jotenkin lättänämmin pakertavammin kuin ajateltruna vain eikä elettynä. Mutta onkohan osa erosta siinä, että lapsena kun sotiin, niin ikkunasta näkyi pihlajan oksia, jotka jotenkin toivat haitarimaista miljöötä, kun taas Savonlinnassa on kosketinsoitin ollut seinää vasten ja ukulelellakin soitellessani olen istunut jossakin, mistä en näe samalla puita.
Mutta kumminkin elämäntaidoista näkyisi savonlinnalaisilla olevan pääkaupunkiseutulaisilta paljon opittavaa. Savonlinnassa taas osataan mummolanmaisen elämän luomista ja taiteiden taitoja muttei kai yhtä lailla niiden viehätystätunneta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti